Kaupungilla joukkoon hukun,

Luona vieraan naisen nukun.

Aamu hänet vie,

Tuo velho kuka kumma lie?

Lähestyvä joulu on saanut minut omituiseen ahdistuksen ja alakuloisuuden tilaan.
Tunnen itseni hyödyttömäksi ja epäonnistuneeksi. Olisin halunnut auttaa joulusiivouksessa, mutta äitini
käski minut vain pois jaloista. Puihin ripustamani lyhdytkin oli laitettu ihan väärin ja apuni ei kelvannut edes mattojen kantamiseen ulkoa. Minkä minä voin sille, että huomaan itsessäni samoja piirteitä kuin äidissäni, joiden vuoksi ajaudun hänen kanssaan riitatilanteisiin. Äitini ei ikinä pyydä anteeksi, vaikka sanoisi kuinka pahasti, eikä myöskään pyydä apua, vaan tyytyy marttyyrimaiseen valitukseen.

Perheessäämme on muutenkin  ollut aina typerä vastakkainasettelu. Veljeni on aina ollut äidin  lempilapsi ja aina riidellessäni äidin kanssa hän jaksaa muistuttaa, kuinka veljeni on aina hänen puolellaan. Minä olen se ilkeä, joka väittää äidille vastaan, veli se kiltti joka ei "ikinä sano rumasti." Kelpasin äidilleni ainoastaan silloin, kun menestyin koulussa. Nyt, kun jäin vaille opiskelupaikkaa minusta ei ole sitäkään iloa.

Joulu lähestyy <3

Muutos

Anteeksi tämä hiljaiselo.

Yllätin itseni pohtimasta jälleen tulevaisuutta. Tunnen suurta alemmuutta, kun mietin entisiä luokkalaisiani, jotka ovat opiskelemassa ja elävät omaa elämäänsä. Minä jumituin kirjoitusten jälkeen tähän typerään kaupunkiin, kun en päässyt haluamaani kouluun. Tieto lähestyvästä tammikuusta on masentava, koska se tietää yhteishakua. Minua ahdistaa jo nyt ajatukset siitä, pääsenkö opiskelemaan.

Jos en, olen täysin pulassa.

...

Tänään satoi lunta. Isoja, kauniita hiutaleita.
Tavallaan olen odottanut talvea mutta samalla sen tulo ahdistaa. Nautin kyllä ulkoilusta kirpeässä pakkasilmassa, mutta se hiljaisuus jonka lumi tuo tullessaan on kaikessa kauneudessaan painostavaa.

Talvi tuo tulleessaan kuitenkin Joulun, jota rakastan yli kaiken. Yhdessäoloa, ruokaa, tunnelmointia lahjojen ääressä ja valvomista. Olen alkanut miettiä jo nyt, mitä ostan lahjaksi ystäville ja perheelle ja sitä, millaiset jouluvalot ripustan ikkunaan.

Olisipa jo Joulu.

Virvaliekki

On paljon sellaista mistä haluaisin kirjoittaa, mutta en tiedä osaanko/haluanko.

Vaikka olen onnistunut luomaan melko tunnistamattoman profiiliin, joudun silti punnitsemaan sanani tarkkaan ja miettimään, mitä voin kirjoittaa paljastumatta.

Näin tänään yksinäisen joutsenen taivaalla. Se lensi kynnetyn pellon poikki ääneti, mutta saatoin silti kuulla mielessäni sen siiveniskut. Panin myös merkille, että taivas oli omituisen värinen, hieman oranssi. Kun katselin tuon kauniin linnun lentoa, mietin samalla tulevaisuuttani.

Missä olen viiden vuoden kuluttua ja mitä teen? Voinko vielä silloin sanoa olevani nuori? 23?

Pohdin usein myös nuoruuttani ja sitä, valuuko se t

urhaan hukkaan. En käy kovin usein juhlimissa toisin kuin muut ikäiseni eikä minulla ollut teini-iässä sitä pussikalja-vaihetta. Viihdyn paljon omissa oloissani hyvän kirjan parissa eikä minulla ole (vaikka haluaisin) edes poikaystävää. Äitini puhuu usein siitä ajasta kun hän oli nuori ja vapaa. Hän jaksaa myös muistuttaa minua siitä, että minulla kaikki hauska on vielä edessä. Mikä hauska?

PS: Ensimmäinen lukija! Kiitos Sayen <3

Kuollut kaupunki

Tämä blogi tuli perustettua, jotta voisin paeta omaan pieneen rinnakkaismaailmaani, jossa voisin rauhassa olla vaikka kuinka lapsellinen, nostalginen ja surullinen. Tummasta ulkoasustaan huolimatta en aio olla pelkästään synkkämielinen, vaan kirjoittaa tännne kaikkea sellaista, mitä en uskaltaisi kirjoittaa toiseen blogiini.

Muuta sanottavaa en oikein keksi, kuin että lukijat ovat enemmän kuin tervetulleita.