Kaupungilla joukkoon hukun,

Luona vieraan naisen nukun.

Aamu hänet vie,

Tuo velho kuka kumma lie?

Lähestyvä joulu on saanut minut omituiseen ahdistuksen ja alakuloisuuden tilaan.
Tunnen itseni hyödyttömäksi ja epäonnistuneeksi. Olisin halunnut auttaa joulusiivouksessa, mutta äitini
käski minut vain pois jaloista. Puihin ripustamani lyhdytkin oli laitettu ihan väärin ja apuni ei kelvannut edes mattojen kantamiseen ulkoa. Minkä minä voin sille, että huomaan itsessäni samoja piirteitä kuin äidissäni, joiden vuoksi ajaudun hänen kanssaan riitatilanteisiin. Äitini ei ikinä pyydä anteeksi, vaikka sanoisi kuinka pahasti, eikä myöskään pyydä apua, vaan tyytyy marttyyrimaiseen valitukseen.

Perheessäämme on muutenkin  ollut aina typerä vastakkainasettelu. Veljeni on aina ollut äidin  lempilapsi ja aina riidellessäni äidin kanssa hän jaksaa muistuttaa, kuinka veljeni on aina hänen puolellaan. Minä olen se ilkeä, joka väittää äidille vastaan, veli se kiltti joka ei "ikinä sano rumasti." Kelpasin äidilleni ainoastaan silloin, kun menestyin koulussa. Nyt, kun jäin vaille opiskelupaikkaa minusta ei ole sitäkään iloa.

Joulu lähestyy <3

Muutos

Anteeksi tämä hiljaiselo.

Yllätin itseni pohtimasta jälleen tulevaisuutta. Tunnen suurta alemmuutta, kun mietin entisiä luokkalaisiani, jotka ovat opiskelemassa ja elävät omaa elämäänsä. Minä jumituin kirjoitusten jälkeen tähän typerään kaupunkiin, kun en päässyt haluamaani kouluun. Tieto lähestyvästä tammikuusta on masentava, koska se tietää yhteishakua. Minua ahdistaa jo nyt ajatukset siitä, pääsenkö opiskelemaan.

Jos en, olen täysin pulassa.